Olipa kerran pikku tyttö, joka innostui hevosista. Ratsastamisesta. Tallilla luuhaamisesta tuli harrastus, joka kesti yläasteikään saakka. Sitten kuvioihin tuli muut jutut, pojat, opiskelut ja lopulta työ ja perhe. Hevosharrastus jäi vuosiksi. Tapahtui kuitenkin ihme, ja siskonsa innoittamana tämä jo naiseksi kasvanut vaimo, kahden lapsen äiti, sai uuden kipinän. Tälläkertaa raviharrastuksen pariin.
Ensin tuli Bluffi. Komea, hurmaava, 3-vuotias herrasmies. Bluffi sulatti sydämen. Sen hevosen kanssa kaikki oli sattuman kauppaa, jopa sen kuolemaan saakka. Se oli ensimmäinen, unohtumaton hevoseni, yhdessä mieheni, siskoni ja siskoni miehen kanssa.
Bluffi ehti olemaan meillä vuoden.
Se menehtyi ruunauksen jälkeiseen komplikaatioon. Liian väljien nivuskanavien myötä ohutsuoli luiskahti nivusista ulos ja mitään ei ollut tehtävissä. Rakas ruunan rupsukka vaipui ikiuneen kotinsa pihassa laukauksen saattelemana. Tuska oli musertava. Ja vain hetkeä aiemmin olin istunut sen rattailla ihastellen kevättalvista päivää. Fiilistellen sitä onnea, että ruunauksessa oli kaikki mennyt hyvin. Että omistin kilpahevosen. Valitettavasti tämä kilpahevonen oli liian hyvä maanpäällisille radoille.
Vielä Bluffin eläessä olin jo haaveillut omasta, iki-iki-omasta hevosesta. Olin katsellut useamman viikon ajan ilmoituksia hevostallinetistä. Löytänytkin yhden, kaksi, kolme...
Lopulta kaikki kävi hirveän nopeasti. Bluffin menetys, toive uudesta hevosesta, sopivan löytyminen ja sen kotiin hakeminen.
Terttu haettiin kotiin muutama viikko Bluffin kuoleman jälkeen. Hirveän näköinen karvakasa. Tai kasa karvaa. Takkuinen, laiha 1- vuotias tammavarsa. Mutta silti heti niin rakas. Halusin että se kasvaa ja kaunistuu, odotin kovasti kesää. Kesän aikana Tertusta kasvoikin kaunotar, vaalea liinakkotyttö, varustettuna maailman kultaisimmalla luonteella. Kiintymys oli kasvanut suureksi. Rakastin tammaa niin kovin että en sitä uskaltanut ääneen sanoa. Kiintymyksen mukana tuli pelko siitä että jotain pahaa tapahtuu. Oliko jo aiemmin aavistus tulevasta?
Tunsin hukkuvani kun sisko soitti lokakuun loppupuolen aamuna. "-Terttu on kipeä".
Ja Terttu oli kipeä. Se oli todellakin niin kipeä, että edes Viikin hevossairaalassa sitä ei pystytty pelastamaan. Terttu jouduttiin lopettamaan vaikean suolikierteen takia. Se jäi Viikkiin tuhkattavaksi.
Sinne jäi myös hirvittävän iso pala sydämestä.
Ainoa lohtu mikä jäi, oli Einari. Yhdessä syyskuun alussa huutokaupasta ostamamme ori. Einari oli vielä kovin vieras, tuore tapaus. Bluffin tilalle ostettu siskosten perheiden kimppahevonen. Mukaan kimppaan otettiin tälläkertaa myös siskon miehen isä.
Mutta minkäs teit, sydän oli rikki. Silti hetkeäkään en empinyt suunnitelmissani. Jo seuraavana päivänä Tertun kuoleman jälkeen palasin hevostallinetin sivuille. Varovasti kuulostelemaan, selailemaan. Katsomassakin käytiin kahta. Toinen oli liian nuori ja toinen rikki ajettu.
Yhtenä päivänä silmiini sattui ilmoitus jossa myytiin kahta kaksivuotiasta hevosta. Ori ja tamma. Lähellä. Vain reilun 80 kilometrin päässä. Soitin sinne ja sovin että menen katsomaan hevosia, joita sitten olikin kolme. Kaksi oria ja yksi tamma.
Tutkin hevosten sukuja, toisella orilla oli paras suku, tosella orilla paras nimi ja tamma oli muuten vaan upea. Huomasin palaavani aina uudelleen katsomaan kuvaa tammasta. Katsomaan mennessä olin avoimin mielin, oltiin sovittu siskon kanssa että nyt ei katsota ulkonäköä vaan juoksutyyliä. Ja enhän sille minkään mahtanut, se tamma oli niin valtavan hieno, hienoliikkeinen, näpsäkkä tapaus että päädyin siihen.
Teimme eilen, 24.11. kaupat Jarrasta, tummanpunarautiaasta K.M. Nopsalaisesta tammasta. Jarra muuttaa uuteen kotiin itsenäisyyspäivänä, jolloin kasvattajat tuovat sen. Vielä reilu viikko odotettavaa, aika huisin jännää!!
Aion rakastaa sitä. Ihan hirveästi. Tiedän että se ei ole vaikeaa.
